Nurinkurista

Kävin vuoden alussa lääkärissä kontrolleissa. Tutkintapöydällä makaaminen oli taas kamalaa. Hullua, miten olin lääkärille mennessä ihan levollisin mielin, mutta tutkimusten aikana aivan varma, että elimistöstä löytyi taas joku kutsumaton vieras. Hullua on myös se, että en oo kontrollien jälkeen yhtään enemmän rauhallisin mielin, vaikka kaiken järjen mukaan pitäis. Ehkä tuo johtuu siitä, että olin kuitenkin jossain määrin onnistunut unohtamaan syöpäjutut tässä syksyn aikana, ja kontrollit nosti ne nyt taas enemmän pinnalle. Oon kuitenkin nyt muutama viikko lääkärin vastaanoton jälkeen huomannut taas erinäisiä oireita ja paukamia ja kipuiluja, jotka tietenkin googletan heti ja jotka yhdistän syöpään, mutta jotka (fingers crossed) ei luultavasti ole muuta kuin mun oman mielikuvitukseni tuotetta. Jotenkin aina odotan, että olisin lääkärin vastaanoton jälkeen enemmän levollisin mielin, mutta niin ei koskaan tapahdu. Tiedän, että se rauhallisuus ja luottamus siihen, että olen remissiossa, pitää löytää omasta itsestä, mutta se tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta.

Mun omat ajatukset on muutenkin edelleen tosi ristiriitaisia ja vaihtelevia - välillä saan psyykattua itteni todella hyvälle tuulelle ja välillä uin taas niissä syvissä pohjamudissa ajatellen, että ei tämä tästä yhtään positiivisemmaksi muutu, joten turha muodostaa mitään odotuksia uusista aluista ja paremmista ajoista. Tavallaan myös ajattelen, että jos uskallan olla liian onnellinen ja huolettomin mielin, mua rankaistaan relapsilla. Kaikista pahinta tässä on ehkä se, että en voi oikein puhua näistä asioista kellekään. Omassa ystäväpiirissä moni käy itse tällä hetkellä läpi raskaita asioita - eroja, omaa sairastumista ja läheisistä huolehtimista sun muuta - ja en halua kuormittaa niitä enää omilla turhilla märinöilläni. Ja psykiatrille tai hoitajille puhuminen oli jotenkin ihan yhtä tyhjän kanssa, niille piti selittää kaikki alusta asti ja jotenkin tuntui, että ne takertui ihan mitättömiin ja merkityksettömiin asioihin. Enkä saanut niiden tapaamisten avulla ajatuksia yhtään enempää irti sairastamisesta ja uudelleen sairastumisesta vaan päinvastoin.

Haluaisin olla semmonen vahva ja itsenäinen tyyppi, joka on potkinut syöpää takalistolle ja menee elämässään eteenpäin, mutta jumitan edelleen tässä samassa kuopassa kuin vuosi sitten. Omin voimin täältä ei näytä nousevan, mutta en tiedä onko myöskään järkevää odotella apaattisena, että joku tulis tikkaiden kanssa auttamaan?

Still alive

Oon hengissä, mutten oo varma kuinka elossa oon muistanu taas viime aikoina olla. Kirjoitustaukoa en jaksa edes sen kummemmin selitellä, oli vaan paljon muuta tekemistä ja ajateltavaa, ja purin ajatuksia vaihteeksi muualle. Ei syöpäahdistukset ole kuitenkaan vähentyneet, vaan samanlaisia pelkokohtauksia tulee edelleen tasaisin väliajoin. Ja samoja ahdistuksen aiheita pyörittelen muutenkin päässä. 

Vaikka lähtökohtaisesti inhoan kaikkia uuden vuoden lupauksia ja vuoden alussa elämän alusta aloittamista, vuonna 2015 voisin kuitenkin yrittää opetella taas pitämään itsestäni ja kartuttaa itsevarmuutta. Ehkä sitä kautta minusta pitäis joku muukin. Tää vuosi tarjoaa monella tavalla mahdollisuuksia puhtaalta pöydältä ja alusta aloittamiseen, joten ehkä mun pitäis yrittää tarttua tilaisuuteen.

Eh.

#yolo

Oon törmänny tähän kuvaan viime aikoina tosi monesti. Huvittavaa, miten musta ei todellakaan tunnu, että mussa ois minkäänlaista ylimääräistä ylväyttä ja oon todellakin enemmän peloissani kuin koskaan aikaisemmin.

Mä toivon todella, että pystyn vielä joskus muuntamaan tän kokemuksen taakasta voimavaraksi.

What you see is not all there is

Huomaa hyvin, miten tämä blogi elää ja pahimmat ahdistuksen tunteet nousee pintaan juuri ennen kontrolleja. Syöpä, relapsin pelko ja koko sairaushistoria kulkee toki koko ajan mukana ja mielessä, mutta akuutein ahdistus näyttää iskevän aina just ennen kontrolleja. 

Oon kuitenkin taas löytänyt itseltäni uusia oireita (tai ehkä pikemminkin "oireita"), joiden perusteella oon diagnosoinu syövän uusineen ja märissy kohtaloani parina iltana... Oon myös lukenu niitä muutamia päiväkirjamerkintöjä sairastamisen ajalta oikeastaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun ne oon kirjottanu, eli oikein vellonut yksin tässä pahassa olossani. Hyi. Päiväkirjamerkintöjä lukiessa palasi mieleen, miten rankkaa itse sairastaminen ja hoitojen läpi käyminenkin loppujen lopuksi oli. Nyt kun tuntuu, että se oli lasten leikkiä tähän epämääräiseen ahdistuneisuuteen ja jatkuvaan pelkoon verrattuna. Sytostaateissa käyminen sujui rutiinilla ja aina pystyi laskemaan kuukausia, hoitokertoja tai viikkoja hoitojen loppumiseen. Maalissa odotti jotain positiivista, nimittäin syövätön elämä. Tämä elämä on kuitenkin osoittautunut kaikkea muuta paitsi syövättömäksi. Nytkin lasken viikkoja, tällä kertaa seuraaviin kontrolleihin, ja kontrolleista odotan peruspessimistinä aina negatiivisia uutisia. Maalissa ei  siis tällä kertaa odota mitään positiivista, joka saisi odottamaan ajan kulumista tai suunnittelemaan elämää edelleenkään muutamaa kuukautta pidemmälle. En uskalla suunnitella tulevaisuutta, ja jollain tasolla kai ajattelen, ettei mulle ole kuitenkaan mitään kivaa tiedossa.

Asia, joka kai liittyy tuohon tulevaisuudensuunnitteluun ja siihen, etten odota lähitulevaisuudelta oikeastaan mitään, ja jota oon ajatellu paljon viime aikoina on omakuva ja itsetunto. Oon ollu läheisten ja tuttavienkin kanssa aika avoin tästä mun sairastamisesta, ja oonkin moneen otteeseen saanu kuulla olevani tosi vahva, selviytyjä, rohkea ja näyttäväni hyvältä lyhyissä hiuksissa. Tähän liittyen mulla tulee aina mieleen tämä lausahdus: "you never know how strong you are until being strong is the only choice you have." Ne mua ihastelevat ihmiset ei ymmärrä, että eihän mulla ole ollut tän taudin kanssa vaihtoehtoja! Ei tässä paskassa ja tästä selviämisessä ole mitään ylvästä tai ihailun arvoista. Ei ne voi sanoa, miten ne olis mun tilanteessa käyttäytyny. Se, että olin hoitojen aikana edelleen sosiaalinen enkä lukkiutunut omiin oloihini ja se, että olen nyt terve ja näennäisesti iloinen ja sama vanha Mimmi, ei tarkoita, että olisin jonkun sisäisen luonteenpiirteeni takia selvinnyt taudista. Ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko olla vahva ja rohkea ja selviytyä. Ja ellei halua turvautua peruukkiin, lyhyissä hiuksissa on nyt viihdyttävä vielä jokunen tovi. Musta tuntuu vieläkin, että mun elämää leimaa syövän ehdoilla eläminen ja vaihtoehdottomuus tiettyjen asioiden suhteen. Etten vieläkään pysty samoihin asioihin kuin huolettomat, syövättömät ystäväni. Ettei mun kannata odottaa elämältä samoja asioita, kuin ennen. Ylipäätään tämä syövän tuoma itsesääli ja jopa puhdas itseinho saa välillä ihan käsittämättömät mittasuhteet, ja itseään ruoskii armottomasti ja oikein lyö alas maan rakoon. Itsestään tekee maailman arvottomimman ihmisen. Kunpa vain osaisin itsekin nähdä itseni samalla tavalla kuin nuo ihanat, korvaamattomat ystäväni! Ja hulluintahan tässä on, että toisista syövän selättäneistä en koskaan ajattelisi samalla tavoin kuin itsestäni. Minun silmissäni he ovat juurikin maailman vahvimpia ja kauneimpia taistelijoita ja selviytyjiä, mutta itseäni en vain osaa nähdä noin. Niin kieroutunutta, mutta tätä rataa ajatukset tällä hetkellä kulkevat.

Henkisellä tasolla tällä tontilla riittänee siis työmaata vielä melko pitkään.

Lääkärillä

Tänään oli taas terveen status katkolla. Tai siis remissio. En omasta mielestäni hermoillut tätä kontrollikertaa juurikaan, mutta eilen illalla oli jotenkin hankala nukahtaa.

Aamulla sairaalalle, ja jännitys nousi sitä mukaa, kun syöpäosaston ovet lähenivät. Hoitajalle ilmoittautuessa olin ihan varma, että saan lääkäriltä huonoja uutisia. Mielikuvitus lähti taas hieman laukalle, kun hoitaja varmisti, että osoite sekä lähiomaisten yhteystiedot ovat viime kerran jälkeen pysyneet samana. Siitä sitten luonnollisesti päättelin, että kun tuollaisia tietoja kysytään, niin jotain supervakavia tutkimuksia on tulossa, eli syöpä on uusinut. 

Lääkäri kuitenkin kertoi hyviä uutisia. Uusissa TT-kuvissa ei näkynyt muutosta, ja verikokeetkin olivat kunnossa. Ei pitäisi siis olla syytä huoleen. Mutta. Jäännöskasvain muhii siis edelleen tuolla jossain sisuksissa, ja vaikka tiedän, että se on aivan normaalia, en osaa olla huolehtimatta siitä, ennen kuin lääkärit kertovat sen lähteneen pienenemään. Jotenkin tää lääkärikerta ei saanut mua yhtään huojentuneemmaksi, ja koko vastaanoton ajan vaan suoraan sanottuna vitutti. Vitutti se, että lääkäri vaihtuu lähes joka kerta. Se, että mun huolia ei oteta vakavasti. Se, että joka kerta sanotaan vähän eri asioita. 

Koko syöpäosasto ahdisti myös tällä kertaa ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Kurkkua kuristi ja tuli ihan liian elävästi mieleen kaikki ne hoitokerrat ja se fyysisesti voimaton ja  psyykkisesti muserrettu fiilis, jonka valtaamana laahustin sieltä joka kerta sytotiputuksista pois. Lähdinkin syöpikseltä itku kurkussa, ja suunnilleen juoksin sieltä ulos käytävän vessaan itkemään. Itku ei kuitenkaan tullut helpotuksesta, vaan enemmän ehkä turhautumisesta. Siitä, että missään ei ole näkynyt mitään muutosta, ja sitä myöten tiedän, ettei muutosta tule tähän omaan oloonkaan. Haluaisin jonkun konkreettisen merkin ja sataprosenttisen varmistuksen siitä, että mulla ei enää ole mitään akuuttia hätää eikä huolta. Turhauttaa, kun sellaista ei koskaan tule, ja pitäisi vaan saada oma mieli luottamaan lääkäreihin ja niiden sanoihin.

Kontrollit

Tällä kertaa en panikoinut kontrolleja etukäteen yhtä paljon, kuin viimeksi. Kuitenkin tänään sairaalalle mennessä ja tutkimuksissa maatessa pakokauhu alkoi hiipiä… Tuli ihan liian elävästi mieleen ensimmäinen kerta, kun pahaa-aavistamattomana makasin CT-kuvauslaitteessa. Oon yrittänyt noin sata kertaa muistella hoitajien ilmeitä siltä kuvauskerralta. Varmasti nekin näki niistä kuvista, että syöpähän minussa majailee. Muistan vaan, kuinka hoitaja rupatteli jotakin varjoaineesta ja sen vaikutuksista, ja mä mietin, että pitää kiirehtiä takaisin töihin. Oon tuon kerran jälkeen yrittänyt aina tulkita hoitajien kasvoja ja sanoja, mutta aina ne käyttäytyy samalla tavalla ja viileen etäisesti. 

Nyt pitää sit ootella viikko lääkärin vastaanottoa. Varmasti sairaalalta soitetaan, jos niissä kuvissa näkyy jotain hälyttävää, joten jos soittoa ei kuulu, niin voin mennä vastaanotolle suht rauhallisin mielin. Paska viikko joka tapauksessa tulossa. Vahdin puhelinta koko tämän viikon ihan haukkana ja panikoin heti, kun se soi. Ja jos soittaja on vielä vieraasta numerosta, niin vastaan varmasti jo itku kurkussa. Pelottaa.

Henkeä ahdistaa edelleen, mutta en oo varma, onko tämä ihan oikeasti vain psyykkistä. Henkeä ahdistaa myös liikkuessa, siis esimerkiksi lenkillä, mutta sehän nyt on toisaalta ihan normaalia, kun kunto on todellakin vielä aika pohjalukemissa. Oon myös kuullut, että monilla tapahtuu ensimmäisten kontrollien alla niin, että aina tutkimusten lähestyessä ilmaantuu jokin "oire", joka kuitenkin katoaa, kun kontrollit ovatkin onnellisesti ohi.

Ähhh. Olispa jo ensi viikko!!!

Gone fishing

No nyt on työnteko, ystävien kanssa vietetty aika ja hyvät säät vieneet tämän tytön mennessään, enkä oo jaksanu syöpämuijailla tai ajatella kontrolleja juuri ollenkaan. Ja se on hyvä juttu se. Pidän nyt syöpälomaa niin kauan kuin vaan pystyn.